Taivas muinaisen ihmisen tietoisuuden peilinä

Entä jos muinaisten ihmisten suurin viisaus ei ollut yksittäisissä rakennuksissa tai kalentereissa vaan heidän tavassaan nähdä yhteys kaiken välillä. Ihmine ei ollut ihmiselle vain fyysinen olento maan päällä. Hän oli osa suurempaa kosmista järjestystä.

Me elämme ajassa, joka tietää maailmankaikkeudesta mittausten tasolla enemmän kuin yksikään aikakausi ennen meitä, mutta joka voi henkisesti huonommin kuin koskaan. Me pystymme laskemaan valonnopeuden tyhjiössä metrin tarkkuudella – täsmälleen 299 792 458 metriä sekunnissa. Me pystymme määrittämään kaukaisen tähden kemiallisen koostumuksen, mittaamaan aivojen sähköisiä impulsseja ja pilkkomaan ihmisen hormonitoiminnan taulukoiksi ja käyriksi.

Koska me olemme tehneet yhden kohtalokkaan virheen: me olemme nostaneet varsin lyhyessä aikaikkunassa tieteen Jumalan asemaan. Olemme antaneet yhdelle tavalle tarkastella todellisuutta yksinoikeuden sanella, mikä on totta ja mikä ei. Samalla olemme rakentaneet yhteiskunnan, josta on siivottu pois henkiset rakenteet, syvyys ja pyhyys.

• Voit mitata aivojen sähköisiä impulsseja, mutta se ei tarkoita, että olisit ymmärtänyt tietoisuuden.

• Voit tutkia tähtien etäisyyksiä ja kaasusumuja spektrometrillä, mutta se ei tuo sinua milliäkään lähemmäs sitä kokemusta, joka syntyy, kun ihminen seisoo pimeässä yössä tähtitaivaan alla ja tuntee olevansa osa jotakin itseään äärettömästi suurempaa.

  Näkyvä maailma luodaan aina näkymättömästä maailmasta. Ihmisen valintoja, hyvinvointia ja kohtaloa ohjaa ensisijaisesti se sisäinen todellisuus, jota ei voi laittaa mikroskoopin alle – usko, toivo, merkitys ja rakkaus, tai niiden kääntöpuolena pelko, tyhjyys ja erillisyys. Kun moderni maailma leikkasi ihmisen irti tästä näkymättömästä juuresta ja ilmoitti, että olemme vain sattumanvaraisia biologisia koneita kylmässä universumissa, se vei ihmiseltä kodin.

  2. Kosminen järjestys ja erillisyyden harhan murtuminen

  Nykyihminen katsoo yötaivasta kuin ulkopuolinen turisti. Me katsomme ylös ja näemme pimeän tyhjyyden, jossa kaukaiset kaasupallot palavat. Me koemme olevamme täällä alhaalla, yksin ja erillisinä, ja maailmankaikkeus on tuolla jossain ulkopuolella. . Ihmisen suhde kosmokseen perustui yhteen suureen oivallukseen: niin ylhäällä kuin alhaalla, niin ulkona kuin sisällä.

Edellisessä blogitekstissäni kirjoitin siitä, kuinka ihmisen syvin kärsimys syntyy siitä, että pelko synnyttää erillisyyden kokemuksen. Kun ihminen putoaa pelon valtapiiriin, hän alkaa kokea olevansa yksin kaikkia muita ja koko elämää vastaan. Hänen on kontrolloitava, suojeltava itseään ja taisteltava paikastaan.

Koska se antoi ihmiselle turvan, rytmin ja paikan maailmankaikkeudessa. Kun ihminen näki, että pimeimmänkin talvipäivänseisauksen jälkeen valo alkaa aina palata, tai että tietyn tähden ilmestyminen aamutaivaalle tuo elämän takaisin kuivaan maahan, hän ymmärsi, ettei elämä ole kaaosta. Maailmankaikkeudessa vallitsee järjestys, ja ihminen on kutsuttu elämään sopusoinnussa sen kanssa.

3. Egyptin tähtiviisaus: Nut, Sirius ja Osiriksen mysteeri

Jos haluamme nähdä, miten syvälle tämä yhteys taivaan ja ihmisen sisäisen maailman välillä meni, meidän on käännettävä katseemme muinaiseen Egyptiin.   

Egyptiläisille yötaivas ei ollut tyhjä katto. Heidän maailmankuvassaan taivas oli jumalatar Nut, joka kuvattiin tähtien peittämänä naisena kaartumassa suojelevasti maan ylle. Hänen alapuolellaan makasi maan jumala Geb, ja heidän välissään seisoi ilman ja tilan jumala Shu.

Ajattele tämän myytin symbolista syvyyttä: joka ikinen ilta Nut nieli auringon sisäänsä pimeyteen, ja joka ikinen aamu hän synnytti sen uudelleen idästä. Se ei ollut vain runollinen satu auringonlaskusta. Se oli jatkuva, jokapäiväinen muistutus elämän syvimmästä lainalaisuudesta – kuoleman, pimeyden ja uudelleensyntymisen kiertokulusta.   

Koko egyptiläinen yhteiskunta hengitti kahden taivaankappaleen rytmissä: Siriuksen ja Orionin.

Sirius ja elämän paluu

Sirius – yötaivaan kirkkain tähti – yhdistettiin suoraan jumalatar Isikseen. Kun Sirius oli ollut kauan näkymättömissä taivaalla ja nousi lopulta kesällä ensimmäisen kerran aamutaivaalle juuri ennen auringonnousua (niin sanottu heliakkinen nousu), tapahtui ihme: rutikuiva Niili alkoi tulvia. Tulva toi mukanaan ravinteikkaan mustan lietteen, joka herätti kuolleen erämaan henkiin ja takasi ruoan koko kansalle. Sirius ei ollut vain tähti; se oli lupaus siitä, että kuivuuden ja kuoleman jälkeen elämänvoima virtaa jälleen.

Orion ja sielun kuolemattomuus

Vieläkin syvempi mysteeri kätkeytyy Orioniin, yhteen yötaivaan vaikuttavimmista tähtikuvioista. Orionin kulmissa loistavat jättiläistähdet kuten punertava Betelgeuse, sinivalkoinen Rigel ja Bellatrix. Kuvion keskellä kulkee kuuluisa Orionin vyö – kolme kirkasta tähteä, Alnitak, Alnilam ja Mintaka, lähes suorassa linjassa. Ja vyön alapuolella roikkuu Orionin miekka, jonka ytimessä hehkuu Orionin suuri kaasusumu (M42) – valtava kosminen kohtu, jossa syntyy parhaillaan uusia tähtiä.

Egyptiläisille Orion oli Osiris – kuoleman, tuonpuoleisen ja ylösnousemuksen jumala.

Myytissä Osiriksen kateellinen veli Seth murhasi hänet ja repi hänen ruumiinsa kappaleiksi ympäri maata. Mutta hänen puolisonsa Isis (Sirius) ei suostunut luovuttamaan. Rakkaudellaan ja sitkeydellään Isis etsi ja kokosi Osiriksen palaset yhteen, puhalsi häneen elämän henkäyksen ja synnytti heidän poikansa Horuksen jatkamaan perintöä, kun taas Osiriksesta tuli ikuisuuden hallitsija tähtien keskellä.

Mitä tämä myytti oikeasti kertoo? Jos katsomme sitä pelkän ulkoisen historian sijaan ihmisen sisäisen muutoksen peilinä, näemme siinä koko ihmisyyden tarinan:

1. Hajoaminen (Sethin isku): Elämä, traumat, menetykset, pelko ja omat väärät valinnat repivät ihmisen rikki. Vanha minäkuva ja kulissit murskautuvat palasiksi.
2. Kokoaminen (Isiksen rakkaus): Kun ihminen lakkaa pakenemasta ja kohtaa omat särkyneet palasensa totuudessa, armossa ja myötätunnossa, alkaa eheytyminen.
3. Uudelleensyntyminen (Osiris ja Orion): Ihminen ei palaa enää entiseksi, pinnalliseksi minäkseen. Hän syntyy uudelleen korkeammalle tietoisuuden tasolle – vapaana, kuolemattomana ja yhteydessä ykseyteen.

Egyptiläisissä Pyramiditeksteissä – maailman vanhimmissa säilyneissä uskonnollisissa kirjoituksissa – faaraon kuolemanjälkeinen matka suuntautuu suoraan Orioniin ja Siriukseen. Hautaaminen ei ollut heille vain ruumiin säilömistä kivikasaan. Se oli rituaalinen siirtymä, jossa ihminen riisui maallisen kuorensa ja palasi tähdeksi tähtien joukkoon, osaksi kosmista järjestystä.

4. Kivinen kartta maan päällä: Gizan ja Teotihuacánin arvoitus

Kun ymmärrämme, kuinka pyhä Orion oli muinaisille ihmisille, alamme katsoa heidän jättämiään monumentteja aivan uusin silmin.

Katso Gizan tasangon kolmea suurta pyramidia – Kheopsin, Khafren ja Menkauren pyramideja. Kaksi niistä on valtavia ja seisoo täsmällisesti samalla diagonaalisella linjalla, kun taas kolmas, Menkauren pyramidi, on selvästi pienempi ja sijoittuu hieman sivuun kahden muun muodostamasta suorasta linjasta.

Nosta sen jälkeen katseesi yötaivaalle ja katso Orionin vyötä: Alnitak ja Alnilam ovat kaksi kirkasta tähteä samalla linjalla, ja kolmas tähti, Mintaka, on hieman himmeämpi ja sijoittuu täsmälleen samalla kulmalla sivuun linjasta. Niili kulkee suhteessa Gizan pyramideihin samalla tavalla kuin Linnunrata kulkee taivaalla suhteessa Orionin vyöhön.

Ja entä jos matkustamme tuhansien kilometrien päähän valtamerten yli Meksikoon, muinaiseen Teotihuacánin kaupunkiin ("Paikkaan, jossa ihmisistä tulee jumalia")? Sieltä löydämme Kuolleen tien varrelta kolme monumentaalista pyhättöä: Auringon pyramidin, Kuun pyramidin ja Quetzalcoatlin (Sulkaantuneen käärmeen) temppelin – aseteltuna jälleen kerran hämmästyttävän samankaltaiseen muodostelmaan.

Tutkijat kuten Robert Bauval ja Graham Hancock ovat nostaneet tämän ilmiön maailman tietoisuuteen Orion-korrelaatioteoriana. Kun tähän yhdistetään maapallon akselin prekessio – se hidas, noin 26 000 vuotta kestävä huojunta, joka saa tähtikuviot liikkumaan hitaasti taivaankannella sukupolvien yli – päädytään huimaavaan ajatukseen: Gizan pyramidien ja Niilin sijoittelu vastaa taivaan karttaa sellaisena kuin Orion ja Linnunrata näyttäytyivät noin vuonna 10 500 eaa..

Tässä kohtaa akateeminen valtavirtatiede nostaa välittömästi sormen pystyyn. Se huomauttaa, ettei muinaisilla egyptiläisillä ollut käytössään ranskalaisten myöhemmin kehittämää metrijärjestelmää tai nykyistä koordinaatistoa, ja että Teotihuacánin Auringon pyramidin leveysaste (noin 19.6925° N) ei sisällä samaa lukusarjaa. Tiede muistuttaa, että Orion-korrelaatio ja vuosi 10 500 eaa. ovat kiistanalaisia tulkintoja, eivät todistettuja historiallisia faktoja.

Ja se on aivan totta – jos tarkastelemme asiaa pelkästään mekaanisena mittauksena. Meidän ei tarvitse niellä jokaista teoriaa sokeasti totena?

Mutta jos me sivuutamme koko ilmiön olankohautuksella ja sanomme "pelkkää sattumaa", me missaamme jälleen kerran sen kaikkein tärkeimmän. Miksi ihmiset eri puolilla maapalloa rakensivat vuosituhansien ajan mahdottomalta tuntuvia kivimonumentteja, jotka oli suunnattu ilmansuuntien, päiväntasausten ja tähtien mukaan sadasosa-asteen tarkkuudella?

Koska he halusivat tuoda taivaan maan päälle. He halusivat luoda pyhän tilan, jossa ihminen astuessaan temppeliin tai pyramidin varjoon muistaa välittömästi, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Kiviset pyramidit olivat muistomerkkejä sille, että ihmisen todellinen koti ja alkuperä eivät ole pelkässä tomussa ja selviytymistaistelussa, vaan ikuisuudessa.

5. Mayojen pyhä aika, Venus ja vuoden 2012 tietoisuuden murros

Kun siirrymme Niilin rannoilta Väli-Amerikan viidakoihin muinaisten mayojen pariin, kohtaamme sivilisaation, jonka suhde aikaan ja kosmokseen saa nykyihmisen kellokeskeisen kiireen näyttämään lapselliselta.

Meille aika on suora, mekaaninen viiva. Se on tikittävä kello ranteessa, kalenterin täydet palaveripäivät ja jatkuva kilpajuoksu kohti tulevaisuutta, jota emme koskaan tavoita. Me pelkäämme ajan loppumista, koska elämme pelon valtapiirissä, jossa jokainen kuluva tunti vie meitä lähemmäs menettämistä.

Mayoille aika ei ollut suora viiva. Se oli sarja sisäkkäisiä, hengittäviä rattaita – eläviä syklejä, joissa taivas, luonto, esi-isät ja ihmisen tietoisuus tanssivat samassa rytmissä. Heidän ajanlaskunsa rakentui kolmen suuren järjestelmän varaan:

Kun 260 päivän Tzolk'in ja 365 päivän Haab pyörivät rinnakkain, sama päiväyhdistelmä toistui täsmälleen 52 vuoden välein. Ajattele sitä viisautta: kun ihminen saavutti 52 vuoden iän, hän oli käynyt läpi yhden täyden kalenterikierroksen ja siirtyi yhteisössä vanhemman ja viisaan asemaan.

Mayat eivät katsoneet vain aurinkoa ja kuuta. He seurasivat silmä kovana Venusta – sekä aamutähtenä että iltatähtenä. Kuuluisassa Dresdenin koodeksissa on säilynyt heidän hämmästyttävän tarkat laskelmansa Venuksen 584 päivän synodisesta kierroksesta. He oivalsivat, että viisi Venuksen kiertoa (2 920 päivää) vastaa täsmälleen kahdeksaa 365 päivän aurinkovuotta. Kun Venus painui näkymättömiin taivaanrannan taakse ja nousi sieltä jälleen kirkkaana aamutähtenä, se symboloi jälleen samaa ikuista totuutta kuin Osiris ja Sirius Egyptissä: laskeutumista pimeyteen, kuolemaa ja voittoisaa ylösnousemusta.

Mitä vuonna 2012 oikeasti tapahtui?

Moni muistaa, kuinka länsimainen viihdeteollisuus ja sensaatiolehdistö lietsoivat pelkoa päivämäärän 21.12.2012 ympärille. Tuolloin täyttyi mayojen Pitkän laskun 13 baktunin mittainen, yli viidentuhannen vuoden mittainen suursykli. Maailman piti tuhoutua tulivuorenpurkauksiin ja meteoriitteihin.

Mutta miksi me odotimme maailmanloppua? Koska pelon valtapiirissä elävä ihminen tulkitsee jokaisen muutoksen ja vanhan päättymisen tuhoksi.   

Muinaisten mayojen kirjoituksissa ei ole ensimmäistäkään ennustusta siitä, että maapallo räjähtäisi vuonna 2012. Heille se tarkoitti yhden valtavan ajanjakson täyttymistä ja uuden aamunkoiton alkamista. Ja jos katsomme rehellisesti ympärillemme, eikö juuri se ole käynnissä? Vanhat, valheelliset rakenteet, kulissit ja sokea usko ulkoiseen kasvuun natisevat liitoksistaan. Ihmiskunta on ajettu pisteeseen, jossa meidän on pakko herätä kysymään: kuka minä olen, ja miksi minä olen täällä?

6. Maailmanpuu ja ihmisen sisäinen anatomia

Mayojen kosmologiassa koko todellisuutta kannatteli pyhä Maailmanpuu – jättiläismäinen Ceiba-puu eli kapokkipuu, joka seisoi maailmankaikkeuden keskipisteessä yhdistäen neljä ilmansuuntaa ja kolme olemassaolon kerrosta:

1. Juuret – Alinen maailma (Xibalba): Pimeyden, kuoleman, pelkojen, esi-isien ja koettelemusten valtakunta maan alla.
2. Runko – Keskimmäinen maailma: Ihmisten, luonnon, kehon ja arkisen elämän taso maan päällä.
3. Latvusto ja oksat – Ylinen maailma: Taivaalliset kerrokset, tähdet, jumalallinen järjestys ja korkeampi tietoisuus.

Kun katsot tätä muinaista Maailmanpuuta, huomaatko, mitä sinä oikeastaan katsot? Sinä katsot kuvaa itsestäsi. Sinä katsot ihmisen omaa henkistä ja kehollista anatomiaa – sielua, mieltä ja kehoa sekä tietoisuuden kohoamista sakraalitasojen kautta:

Puu ei voi kasvattaa oksiaan kohti taivasta, jos sen juuret eivät uskalla tunkeutua syvälle pimeään, kosteaan multaan. Ja täsmälleen sama laki pätee ihmiseen.

Pop-teologiassa ja pinnallisessa "hyvän mielen" henkisyydessä ihmiset haluaisivat vain leijua valossa, positiivisuudessa ja korkeissa energioissa. Halutaan hypätä suoraan latvukseen ilman, että käydään omassa Xibalbassa – omassa pimeydessä.

Mutta kuten Neljässä Eenokin kirjassa (Eenokin ilmestyksessä) sanotaan, ihmisen suurin sokeus on siinä, että hän pitää osittaista näkökulmaansa koko totuutena ja kutsuu pimeyttä valkeudeksi ja valkeutta pimeydeksi. Ihmisen henkisen kasvun päämäärä ei ole paeta omaa pimeyttään tai teeskennellä, ettei sitä ole. Päämäärä on oppia tuntemaan oma varjonsa, omat pelkonsa ja haavansa niin läpikotaisin, ettei niitä tarvitse enää pelätä, kieltää tai siirtää muiden kannettavaksi.

Vasta kun ihminen on käynyt pohjalla – kun Jumala on silittänyt niin, että luut näkyvät – ja kun hän on kohdannut siellä oman haavoittuvuutensa ilman puolustuspuheita, juuret ovat tarpeeksi syvällä. Silloin runko suoristuu. Hermosto rauhoittuu. Ja latvusto voi avautua kohti kruunuchakran ykseyttä – sitä kirkasta valoa, jota ei voi ulkoapäin silmillä katsoa, vaan jonka voi ainoastaan kokea olemalla yhtä sen kanssa.

7. Syntymäkartta sielun kielenä: Kahdeksannen huoneen kutsu

Miksi tähtitaivas sitten puhuttelee meitä yhä tänäkin päivänä niin voimakkaasti, vaikka tiedämme tähdistä kaiken fysikaalisen?

Koska taivaankansi toimii symbolisena kielenä sille, mille arkijärjellä ei ole sanoja. Kun katson esimerkiksi omaa astrologistani syntymäkarttaani, siellä on asetelma, joka saa monet pysähtymään: Aurinko, Kuu ja Merkurius ovat kaikki Vesimiehen merkissä ja sijoittuneena kahdeksanteen huoneeseen, johon Pluto tekee skorpionissa erittäin tarkan ja hiertävän kulman (90 asteen neliön) suoraan ydinolemukseeni eli Vesimiehessä sijaitseviin Aurinkoon ja Kuuhun.

Tämä selittää astrologisesti sitä valtavaa intensiteettiä ja tulikoetta, jonkaa olen elämässäni joutunut käymään läpi.

Astrologisessa perinteessä kahdeksas huone on nimenomaan Osiriksen ja Xibalban huone. Se on kuoleman ja uudelleensyntymisen, kriisien, tabujen, ihmismielen syvimpien varjojen, piilossa olevien motiivien ja täydellisen transformaation alue. Kun siellä ovat yhtä aikaa identiteetti (Aurinko), tunne-elämä ja vaisto (Kuu) sekä havainnointi ja ajattelu (Merkurius), se kuvaa ihmistä, joka ei yksinkertaisesti pysty elämään pinnalla. On päästävä syvemmälle.

Ttähtikartan symboliikka voi antaa peilin ja sanaston sille, minkä olin kokenut todeksi jo kauan ennen kuin osasin selittää sitä kenellekään. Se muistuttaa, että jokaisella meistä on oma paikkamme ja tehtävämme tässä kokonaisuudessa.

8. Lopuksi: Kun katsot ylös, muista kuka sinä olet

Seuraavan kerran, kun kävelet ulos kirkkaana, pimeänä pakkasyönä tai loppukesän hämärässä ja nostat katseesi kohti tähtitaivasta, älä katso sitä kuin vierasta, kylmää avaruutta.

Etsi sieltä Orionin kolme vyötähteä – Alnitak, Alnilam ja Mintaka. Muista, että noita täsmälleen samoja valopisteitä tuijottivat tuhansia vuosia sitten ihmiset Gizan tasangolla, Niilin rannoilla, Mesopotamian temppeleissä ja Teotihuacánin pyramideilla. Heillä oli samat pelot, sama kaipuu rakkauteen, sama kipu menetyksestä ja sama polttava kysymys rinnassaan kuin sinulla tänään: Miksi minä olen täällä, ja mikä tässä kaikessa on totta?

Muinaiset sivilisaatiot jättivät meille viestin, joka on hakattu kiveen ja kirjoitettu tähtiin:

1. Sinä et ole vahinko etkä irrallinen kappale. Sinä olet sielu, jolla on mieli ja keho, ja sinä olet erottamaton osa valtavaa, elävää järjestystä.
2. Pimeys ja hajoaminen eivät ole loppu. Niin kuin Nut nielee auringon synnyttääkseen sen aamulla uudelleen, ja niin kuin Osiris kootaan palasista tähtien kuninkaaksi, myös sinun elämäsi kovimmat murtumiset ovat portteja siihen, että alat vihdoin nähdä katsomisen sijaan.
3. Vapaus syntyy muistamisesta. Sinun ei tarvitse rakentaa uutta, kiillotettua roolia kelvataksesi maailmalle. Sinun tarvitsee vain kuoria pois pelon, häpeän ja suorittamisen kerrokset, kunnes muistat sen, mikä sinussa oli totta jo syntyessäsi.

Kun ihminen löytää vastauksen omaan miksi-kysymykseensä ja lakkaa pakenemasta itseään, taivas ja maa asettuvat hänen sisällään jälleen kohdalleen. Hän seisoo jalat tukevasti maassa ja pää auki taivaaseen. Ja silloin hän ymmärtää, ettei valoa tarvitse enää etsiä kaukaisista tähdistä – hän kantaa sitä mukanaan jokaisessa tuomitsemattomassa kohtaamisessa, tässä ja nyt.

-Jussi