Viisauden anatomia: Muistamisen kautta vapautumiseen

Tässä blogitekstissä on Jussi Rekilän ajatuksia viisaudesta ja ihmisyydestä. Jussi Rekilä On kirjoittaja, kirjailija, muutosvalmentaja ja luojan luoma teologi

1. Johdanto: Tiedon ja viisauden välinen kuilu

Maailmamme tulvii tietoa, mutta kärsii kroonisesta viisauden nälästä. Dataa, faktoja, tutkimustuloksia, tilastoja ja ohjeita on saatavilla sekunnin murto-osassa enemmän kuin yksikään sukupolvi ennen meitä on voinut kuvitella. Ihminen tietää tarkalleen, miten hänen tulisi elää, miten syödä, miten liikkua, miten hallita stressiä ja miten kohdata toinen ihminen. Tiedämme fysiologian, psykologian ja neurotieteen lainalaisuudet. Silti ihminen sabotoi omaa hyvinvointiaan, tuhoaa ihmissuhteitaan ja toistaa samoja tuhoavia kaavoja päivästä toiseen.

Miksi järjellä ymmärretyt asiat eivät muutu käytännön teoiksi?

Vastaus paljastaa perustavanlaatuisen totuuden: tieto kertoo, miten maailma toimii, mutta viisaus auttaa yymmärtämään, mitä sillä tiedolla tekee. Tieto on ulkoista, kerättävää ja mitattavaa pääomaa. Viisaus taas on olemassaolon tapa, sisäinen tila ja suhde todellisuuteen. Tieto karttuu lukemalla, tutkimalla ja ulkoa opettelemalla, mutta viisautta ei voi omaksua pelkistä kirjoista.

Viisaus alkaa siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa olemasta varma siitä, että hän tietää. Se ei tarkoita tietämättömyyttä tai koulutuksen hylkäämistä, vaan rohkeutta kyseenalaistaa ne uskomukset, narratiivit ja suojarakennelmat, joiden varaan koko käsitys itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta on pystytetty.

Nuori tai henkisesti kypsymätön ihminen haluaa jatkuvasti osoittaa olevansa oikeassa. Hän käyttää tietoa aseena, kilpenä ja välineenä oman arvonsa todistamiseen. Elämän runtelema ja kokemusta kartuttanut ihminen alkaa sen sijaan huomata, ettei oikeassa oleminen tee kenestäkään onnellista. Toisen osoittaminen väärässä olevaksi ei tee itsestä yhtään viisaampaa.

Todellinen muutos ei tapahdu uutta tietoa pinoamalla. Se alkaa siitä, että ihminen uskaltaa nähdä itsensä sellaisena kuin on – ilman puolustuspuheita, ilman tarvetta esittää vahvempaa kuin on, ja ilman valheellista kiillettä.

2. Kärsimyksen tulikoe ja murtuminen

Voiko ihminen tulla viisaaksi ilman kärsimystä? Tämä kysymys jakaa ajattelijoita, mutta inhimillisen elämän raaka realiteetti antaa siihen selkeän vastauksen: syvin viisaus vaatii lähes poikkeuksetta sen, että elämä rikkoo ihmisen vanhan tavan ymmärtää itseään ja ympäröivää maailmaa.

Kuvitellaan ihminen, jolla kaikki sujuu. On menestystä, sosiaalista statusta, mainetta, varallisuutta, terveyttä ja perhe. Tällainen ihminen voi olla vilpittömästi kiitollinen ja kokea olevansa hyvä ja empaattinen. Mutta niin kauan kuin arki tarjoaa ulkoista pönkkää minäkuvalle, hänen ei ole koskaan tarvinnut testata arvojaan todellisessa syvässä vedessä. Hänen hyvyytensä ja vahvuutensa ovat pitkälti olosuhteiden sivutuotetta.

Sitten tapahtuu murtuminen. Tulee vakava sairaus, konkurssi, vapautensa menettäminen, avioero, julkinen häpeä tai läheisen kuolema. Yhtäkkiä vanhat selitykset, rationalisoinnit ja suojamekanismit romahtavat sekunneissa. Kaikki se, minkä varaan identiteetti oli valettu – asema, omaisuus, saavutukset ja muiden hyväksyntä – riisutaan pois. Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun häneltä viedään kaikki ulkoiset määritteet?

Kärsimys ei kuitenkaan itsessään automaattisesti jalosta ketään. Kärsimys on neutraalia, polttavaa tulta:

• Se voi katkeroittaa, traumatisoida, paaduttaa ja kaventaa maailmankuvaa entisestään. Katkeroitunut ihminen rakentaa kärsimyksestään pysyvän uhrin kruunun ja alkaa siirtää omaa tuskaansa muiden kannettavaksi.

• Se voi murtaa ihmisen suojarakenteet ja paljastaa jotain, mikä on ollut peitossa. Jos ihminen kohtaa kivun nöyryydellä ja rehellisyydellä, kärsimyksestä muodostuu portti totuuteen.

Elämän vaikeimmat kokemukset eivät lopulta ole niitä, joissa ihminen kärsi eniten ulkoisten olosuhteiden vuoksi. Vaikeimpia – ja arvokkaimpia – ovat ne kokemukset, joiden kautta ihminen joutuu ensimmäistä kertaa elämässään katsomaan peiliin ilman armahdusta. Ei enää syyttäen sitä, mitä muut tekivät hänelle, tai mitä maailma otti pois, vaan tunnistaen rehellisesti myös sen, mikä hänessä itsessään mahdollisti tapahtuneen.

Tässä murtumispisteessä kääntyy perinteinen käsitys valosta ja pimeydestä. Henkisissä traditioissa ja arkipuheessa Jumala tai korkeampi tietoisuus sijoitetaan usein pelkkään valoon, rakkauteen, turvaan ja selkeyteen. Mutta missä Luojan voimaa tai elämän syvintä ydintä todella tarvitaan? Onko se siellä, missä kaikki on mukavaa ja helppoa, vai siellä, missä ihmisen valheelliset rakennelmat luhistuvat pirstaleiksi?

Ehkä valo ei tarkoita kivun poissaoloa. Todellinen valo ilmenee siinä, että ihminen pystyy näkemään todellisuuden kirkkaasti myös pimeyden keskellä ilman, että kipu estää häntä enää rakastamasta, ymmärtämästä ja kasvamasta. Kärsimys paljastaa sen, mikä ihmisessä jo oli, ja asettaa hänet valinnan eteen: paatua kovemmaksi vai avautua nöyryydelle.

3. Kaksi olemisen tilaa: Pelon ja rakkauden valtapiirit

Ihmisen elämää ja valintoja ohjaa kaksi perustavanlaatuista sisäistä voimakenttää: pelon valtapiiri ja rakkauden valtapiiri. Nämä eivät ole vain ohimeneviä primitiivisiä tunnetiloja, vaan kaksi kokonaista tapaa asettua suhteeseen todellisuuden, itsen ja muiden ihmisten kanssa.

Pelon valtapiirin anatomia

Pelon valtapiiri on kavalampi kuin arkipäiväinen säikähdys. Ihminen voi elää koko elämänsä pelosta käsin ilman, että hän kertaakaan tiedostaa olevansa peloissaan. Pelko naamioituu poikkeuksellisen taitavasti:

• Suorittaminen ja ylenpalttinen kunnianhimo: Ulospäin ihminen näyttää dynaamiselta menestyjältä, mutta pinnan alla jokainen saavutus on epätoivoinen yritys paeta omaa riittämättömyyttään ja todistaa arvoaan muille.

• Kontrollinhalu ja täydellisyyden tavoittelu: Kontrolli on vain pelon sivistynyt muoto. Ihminen pyrkii hallitsemaan kotiaan, puolisoaan, lapsiaan ja työyhteisöään, koska hän ei kestä arvaamattomuutta eikä luota elämän kannatteluun.

• Käänteinen lähimmäisenrakkaus: Pelon tilassa ihminen tavoittelee yhteyttä ja rakkautta, mutta toimii tavoilla, jotka sabotoivat sen toteutumista. Hän vaatii hyväksyntää, omistaa toisen ihmisen, ripustautuu tai kiristää emotionaalisesti. Hän yrittää korjata sisäistä tyhjyyttään manipuloimalla ulkoista ympäristöään.

• 
  

Pelon valtapiiri on energialtaan tuhoava ja väliaikainen voima. Se yrittää suojella sitä, mitä ihmisellä jo on, ja kysyy jatkuvasti: Miten estän menettämästä tämän? Miten varmistan, ettei kukaan pääse satuttamaan minua?

Rakkauden valtapiirin voima

Rakkauden valtapiiri ei puolestaan tarkoita naiivia vaaleanpunaista unelmaa, jossa kaikki negatiiviset tunteet kielletään tai elämästä poistuu kipu ja suru. Suru ja tuska kuuluvat ihmisyyteen; ihminen suree usein juuri siksi, että hän rakastaa aidosti.

Rakkauden valtapiiri tarkoittaa sitä, että pelko lakkaa olemasta elämän hallitseva direktiivi. Kun ihmisen ei tarvitse käyttää kaikkia voimavarojaan imagonsa, asemansa ja haavojensa suojeluun, hänen energiansa vapautuu uuden luomiseen. Rakkaus kysyy: Mitä voin rakentaa ja antaa, kun minun ei tarvitse pelätä olemassaoloni puolesta?

4. Ihmiskäsitys: Sielu, mieli ja keho

Todellisen viisauden ymmärtämiseksi meidän on hahmotettava ihminen kokonaisuutena kolmen toisiinsa kietoutuvan tason kautta: sielu, mieli ja keho.

Sielu ja muistamisen periaate

Sielu edustaa ihmisessä alkuperäistä olemisen tilaa, joka on yhteydessä jumalalliseen, universaaliin todellisuuteen ja pyyteettömään rakkauteen. Rakkaus ei siis ole taito, joka ihmisen täytyy opiskella ulkoa, eikä se ole palkinto, joka ansaitaan henkisellä suorittamisella. Se on se, mitä ihminen syvimmiltään on.

Tämän vuoksi ihmisen henkinen ja persoonallinen kasvu ei ole uuden, "paremman minän" rakentamista vanhan päälle. Kyse on muistamisen kautta vapautumisesta. Ihminen ei ole syntyjään rikkinäinen kone, joka asiantuntijan pitää korjata, vaan olento, joka on vieraantunut omasta perimmäisestä olemuksestaan. Viisaus on heräämistä muistamaan se, mikä meissä oli totta jo ennen kuin maailma ehti opettaa meidät pelkäämään.

Tästä syystä pyhissä teksteissä viitataan lasten kaltaisuuteen. Pieni lapsi ei ole suojaton biologisilta reaktioilta tai kiukuilta, mutta hänessä ei vielä ole aikuisen monimutkaista pelko-egoa, imagonrakennusta tai tarvetta todistaa omaa arvoaan saavutusten kautta. Lapsi on läsnä puhtaassa olemisessa.

Mieli kerrosten ja puolustusmekanismien arkkitehtina

Mieli on havainnoiva ja tulkitseva työkalu, mutta ilman viisautta se alistuu pelon valtapiirin välikappaleeksi. Kun ihminen kasvaa rikkinäisessä maailmassa ja kokee hylkäämistä, arvostelua ja vaille jäämistä, mieli kehittää suojamekanismeja. Se luo uskomusjärjestelmiä: "Minun täytyy olla täydellinen kelvatakseni", "En voi koskaan luottaa kehenkään", "Vahvuus on ainoa turvani".

Vähitellen näistä suojarakenteista muodostuu ihmisen identiteetti. Tragedia piilee siinä, että ihminen alkaa pitää selviytymiskeinojaan koko olemuksenaan. Hän unohtaa sielunsa ja ryhtyy palvelemaan mielen pystyttämiä pelkomuureja.

Keho ja hermoston fysiologia

Keho ei valehtele koskaan. Ihminen voi vakuuttaa itselleen järjen tasolla antaneensa anteeksi ja jättäneensä menneisyyden taakseen, mutta silti hänen autonominen hermostonsa elää jatkuvassa hälytystilassa. Tiedostamattomat pelot, patoumat ja haavat pitävät sympaattista hermostoa varpaillaan, mikä heijastuu suoraan sydämen sykevälivaihteluun (HRV), unen laatuun, hormonitoimintaan ja suoliston mikrobiomiin.

Kun ihminen saavuttaa syvän sisäisen oivalluksen ja pystyy kohtaamaan menneisyytensä ilman puolustautumista, muutos näkyy välittömästi kehossa. Keho maadoittuu, hengitys syvenee, lihasjännitykset purkautuvat ja autonominen hermosto siirtyy taistele-tai-pakene -tilasta palauttavaan ja parantavaan tilaan. Henkisyys vastaa kysymykseen miksi ja tieteellinen fysiologia kysymykseen miten. Ne eivät ole vihollisia, vaan saman todellisuuden peilikuvia.

5. Mistä paha ja vieraantuminen syntyvät?

Jos ihmisen alkuperäinen olemisen tila on rakkaus ja sielussa asuu synnynnäinen moraalitaju, mistä paha, julmuus ja vieraantuminen saavat alkunsa?

Pieni lapsi tunnistaa toisen kivun luonnostaan ilman moraalifilosofian oppituoleja. Hän ei tarvitse rikoslakia ymmärtääkseen, että kyynelehtivää toveria lohdutetaan. Ihmisessä asuu hiljainen omatunto, joka tunnistaa oikean ja väärän ennen kuin järki ehtii kehitellä perustelujaan.

Paha ei useinkaan synny siitä, että ihminen olisi olemukseltaan paha. Paha syntyy siitä, että hyvä peittyy riittävän monen kerroksen alle.

Kun ihminen joutuu toistuvasti kokemaan, ettei hänen tarpeisiinsa vastata, tai häntä satutetaan ja nöyryytetään, pelko alkaa pesiytyä häneen. Tämän seurauksena tapahtuu perustavanlaatuinen muutos: pelko synnyttää kokemuksen erillisyydestä.

Ihminen alkaa kokea olevansa yksin kylmässä universumissa, jossa hänen on puolustauduttava kaikin keinoin. Syntyy erillisyyden harha. Kun yhteys omaan sieluun ja toisiin ihmisiin katkeaa, toinen ihminen ei enää näytä kanssakulkijalta tai peililtä, vaan uhalta, kilpailijalta tai pelkältä välineeltä. Tämän erillisyyden suojamuurin takaa ihminen kykenee tekemään asioita, joita hän ei koskaan tekisi yhteyden tilassa. Vankiloissa, rikkoutuneissa kodeissa ja sosiaalisen median vihakentillä nähdään sama ilmiö: kerrosten alle hautautunut haavoitettu ihminen, joka siirtää omaa kohtaamatonta tuskaansa eteenpäin.

6. Todellisen muutoksen kehityskaari

Miten ihminen sitten murtautuu ulos pelon ja erillisyyden oravanpyörästä? Muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla eikä se synny pelkällä tahdonvoimalla. Se vaatii tarkan, toisiaan ruokkivan prosessin:

1. Syvempi tiedostaminen käynnistää näkemisen

Tavallisesti ihminen vain katsoo maailmaa. Hän katsoo asioita pelkonsa, ennakkoluulojensa ja defenssiensä läpi ja luulee tätä vääristynyttä linssiä absoluuttiseksi totuudeksi. Syvempi tiedostaminen herää usein silloin, kun jokin ulkoinen kriisi tai turvallinen, pysäyttävä kysymys repäisee särön tähän linssiin. Ihminen alkaa huomata, ettei hänen tulkintansa todellisuudesta olekaan sama asia kuin todellisuus itse.

2. Näkeminen katsomisen sijaan

Kun ihminen alkaa todella nähdä, tapahtuu peruuttamaton käänne. Hän näkee omat valheensa, omat pelkonsa ja tapansa manipuloida ja suojautua. Hän näkee, miten hänen oma toimintansa on satuttanut muita ja häntä itseään. Tämä voi olla kivuliasta, mutta siitä ei voi enää kääntyä täysin takaisin tiedostamattomuuteen. Ihminen tietää nyt jotain, mitä ei voi enää tekemättömäksi tehdä.

3. Näkeminen käynnistää muutoksen

Tässä vaiheessa vanhat käyttäytymismallit menettävät automaattisen voimansa. Kun vanha reaktio – esimerkiksi tarve hyökätä, selitellä tai paeta – nousee esiin, ihminen huomaa sen ennen toimintaan ryhtymistä. Hänelle syntyy sekunnin murto-osan valinnanvapaus toimia toisin.

4. Syvenevä tiedostaminen muuttaa identiteettiä

Kun uudenlaisia valintoja toistetaan ja myötätunnon kokemus syvenee arjessa, ihmisen käsitys itsestään muuttuu perusteellisesti. Hänen ei enää tarvitse määritellä itseään selviytymisstrategioidensa kautta. Hän siirtyy "uhrin" tai "taistelijan" roolista tietoiseksi kanssakulkijaksi. Tämä syventää tiedostamista entisestään luoden positiivisen kehän kohti aitoa vapautta.

7. Ristiriidan purkautuminen ja sisäisen lapsen kohtaaminen

Eräs kaikkein syvimmistä viisauden esteistä on ihmisen ankara ja armoton suhde itseensä. Ihminen voi olla uskomattoman empaattinen, auttavainen ja ymmärtäväinen muita kohtaan, mutta samalla hän ruoskii itseään jokaisesta virheestä ja vaatii itseltään täydellisyyttä.

Tämä sisäinen ristiriita kiteytyy usein ihmisen syvimpiin sielun haavoihin. Kun ihminen riisutaan arkipäivän rooleistaan ja viedään tilanteeseen, jossa hän kohtaa mielikuvissaan oman pienen, vaikkapa kahdeksanvuotiaan itsensä – lapsen, joka oli peloissaan, vaille jäänyt tai hylätty – tapahtuu jotakin mullistavaa.

Kun tältä kovalta, aikuiselta suorittajalta kysytään: "Mitä tekisit, jos tuo lapsi seisoisi tuossa edessäsi juuri nyt?", vastaus nousee järjen ohi suoraan sielun pohjalta:

"Ottaisin hänet syliin."

Tässä hetkessä pato murtuu. Puhdistava itku on sen valtaisan ristiriidan purkautumista, jonka ihminen on kantanut sisällään kymmeniä vuosia. Hän tajuaa hetkessä, kuinka helppoa puhdas, pyyteetön rakkaus ja myötätunto on antaa tuolle lapselle, ja kuinka armottomasti ja julmasti hän on kohdellut samaa olentoa omassa kehossaan koko aikuiselämänsä ajan.

Tämä kokemus on rakkauden valtapiirin konkreettinen ilmentymä. Siinä ihminen asettuu oman pienen minänsä ulkopuolelle tietoiseen, hoivaavaan aikuisuuteen. Se ei vaadi vastapuolelta suorituksia tai ehtoja. Se sanoo hiljaa: Olemme perillä. Sinun ei tarvitse enää juosta karkuun.

Tästä eteenpäin aivojen neuroplastisuus tarjoaa käytännön polun uuden hermoverkon ja toimintatavan vahvistamiseen. Kun arjessa nousee riittämättömyyttä, häpeää tai persoonaa pienentäviä tunteita, viisas ihminen ei ryhdy taistelemaan niitä vastaan. Hän pysähtyy, kutsuu tuon pienen sisäisen itsensä viereensä ja sanoo rauhallisella varmuudella: "Älä huoli. Minä pidän sinusta huolta. Minä olen aikuinen, enkä minä hylkää sinua koskaan."

8. Tietoisuuden kehittyminen ja sakraalitasot

Kun pelon ote hellittää ja ihminen siirtyy yhä useammin rakkauden tilaan, hänen kokonaisvaltainen tietoisuutensa kohoaa. Tätä transformaatiota voidaan hahmottaa myös kehollisen energiakeskus- ja chakrajärjestelmän kautta – ei dogmaattisena lääketieteenä, vaan symbolisena karttana inhimillisen tietoisuuden kypsymisestä:

• Juuritaso (Perusturva): Kysyy: Saanko olla olemassa ilman jatkuvaa uhkaa? Pelon tilassa ihminen kontrolloi kaikkea maanisesti. Rakkaudessa hän oppii sietämään epävarmuutta ja luottaa siihen, että elämä kantaa.

• Sakraalitaso (Tunteet ja luovuus): Pelossa ihminen takertuu mielihyvään ja omistaa toisia. Rakkaudessa tunteet saavat tulla ja mennä vapaasti ilman menettämisen kauhua.

• Solar plexus (Voima ja tahto): Pelon tilassa ihminen käyttää voimaansa toisten alistamiseen tai oman statuksensa todistamiseen. Rakkaudessa todellinen voima on tyyneyttä: johtajuutta ilman tarvetta hallita ja vahvuutta ilman tarvetta tehdä toisista heikkoja.

• Sydänkeskus (Pyytetön rakkaus): Pelon alaisuudessa rakkaus kääntyy vaatimukseksi, mustasukkaisuudeksi ja toisen sitomiseksi. Vapautunut sydän kykenee rakastamaan tekemättä omasta pelostaan toisen ihmisen vankilaa.

• Kurkkukeskus (Totuus ja ilmaisu): Pelko pakottaa miellyttämään muita tai puolustamaan omaa imagoa. Viisas ihminen uskaltaa ilmaista totuuden lempeästi ja sanoa tarvittaessa ääneen: "Olin väärässä. Mitä en vielä ymmärrä?"

• Otsakeskus (Näkeminen): Kyky nähdä katsomisen sijaan. Illuusiot murtuvat, ja ihminen näkee omien ja toisten tekojen todelliset motiivit.

• Kruunukeskus (Ykseys): Erillisyyden harhan lopullinen luhistuminen. Ihminen ei enää määrittele itseään vain erillisenä palasena maailmassa. Pyhissä teksteissä kuvattu "valkeus, jota ei voi nähdä" avautuu: valoa ei voi katsoa ulkoapäin silmillä, sen voi vain kokea olemalla yhtä sen kanssa.

9. Eristäytyminen, pimeys ja tyhjeneminen

Henkisen heräämisen ja viisauden tiellä on vaihe, jota ei voi ohittaa: eristäytyminen ja tyhjeneminen.

Monissa mystisissä perinteissä puhutaan sielun pimeästä yöstä tai autiomaajaksosta. Kun elämä haluaa kasvattaa ihmisestä esiin jotain todellista, se usein riisuu hänet kaikista ulkoisista virikkeistä, statussymboleista ja sosiaalisista häiriötekijöistä. Ihminen viedään tilaan, jossa hän joutuu olemaan täysin yksin itsensä kanssa.

Tällainen hiljaisuus voi aluksi tuntua repivältä ja raskaalta. Kaikki se, mitä ihminen on vuosikaudet juossut karkuun arjen kiireeseen, töihin ja suorittamiseen, nousee pintaan: pelot, häpeä, menneisyyden virheet ja riittämättömyys. Mielen häly käy korviahuumaavaksi. Mutta juuri tässä eristyksessä tapahtuu ratkaiseva puhdistuminen.

Aluksi ihmisen ymmärrys asioista laajenee kaaokseen saakka. Tulee valtava määrä tietoa, hypoteeseja, muistoja ja alitajuista virtaa. Tuntuu, että pää hajoaa monimutkaisuuden alle. Mutta kun ihminen suostuu pysymään siinä tulessa pakenematta, alkaa karsiminen.

Kaikki ylimääräinen putoaa pois. Ymmärrys alkaa yksinkertaistua. Ihminen huomaa, ettei viisaus olekaan monimutkaisten teorioiden hallintaa, vaan perusasioiden kristallinkirkasta näkemistä. Lopulta jäljelle jää vain muutama yksinkertainen lause: Minä riitän. Minä olen turvassa. Minun ei tarvitse todistaa mitään. Rakkaus on totta.

Yksinkertaisuus on viisautta ja kauneutta parhaimmillaan. Eristäytymisen tuska paljastuu tarkoitukseksi: se valmisti maaperän, jotta ihminen voi palata maailmaan vapaana, maadoittuneena ja kykenevänä kohtaamaan toisen ilman tarvetta tuomita.

10. Tuomitsemattomuus viisauden korkeimpana ilmentymänä

Mistä todellisen viisauden tunnistaa arjessa? Ei siitä, että ihminen siteeraa suuria filosofeja tai esiintyy erehtymättömänä guruna. Todellinen viisaus näkyy kykynä kohdata toinen ihminen täysin ilman tuomitsemista.

Ihmisen on lähes mahdotonta nähdä itseään rehellisesti niin kauan kuin hän pelkää, mitä joku toinen hänestä näkee. Jos kohtaamisessa on läsnä pienikin moraalisen ylemmyyden, arvioinnin tai tuomitsemisen vivahde, toinen ihminen vetää välittömästi suojapanssarinsa eteen. Hän ryhtyy puolustautumaan, kaunistelemaan asioita tai hyökkäämään. Tällöin kumpikaan ei kohtaa toistaan, vaan ainoastaan kaksi pelokasta egoa mittelee asemastaan.

Kun ihminen on itse kulkenut oman pimeän polkunsa, rypenyt virheissään, kohdannut omat häpeälliset puolensa ja saanut kokea armoa, hänessä kuolee tarve asettua kenenkään yläpuolelle. Hän tietää, miltä pohjalla tuntuu.

Tällaisen ihmisen seurassa on poikkeuksellisen helppo olla. Hänen läsnäolonsa huokuu rauhaa, joka poistaa huoneesta pelon. Hän ei vaadi toiselta mitään esitystä. Hänen katseensa sanoo hiljaisesti: Minä näen sinut haavoinesi, virheinesi ja pelkoinesi, enkä minä käännä niitä sinua vastaan. Sinulla on väliä. Sinä olet tärkeä ja merkityksellinen juuri tuollaisena.

Tällaisessa tuomitsemattomassa tilassa toisen ihmisen hermosto voi vihdoin huokaista ja rauhoittua. Hän uskaltaa laskea aseensa, katsoa omia kipukohtiaan ja aloittaa oman matkansa kohti eheyttä.

11. Synteesi ja arkinen elämä

Viisaus ei ole päätepiste, johon saavutaan ottamaan vastaan kunniakirja. Se on jatkuva, dynaaminen liike kahden tilan välillä. Me emme koskaan muutu täydellisiksi olennoiksi, jotka eivät enää koskaan tuntisi pelkoa, suuttumusta, turvattomuutta tai itsekkyyttä. Pelko on biologinen ominaisuutemme.

Viisaus tarkoittaa kuitenkin sitä, että suhteemme näihin reaktioihin on muuttunut:

1. Tunnistaminen: Huomaamme hetken, jolloin toimimme pelon valtapiiristä käsin ja yritämme kontrolloida muita tai puolustaa omaa imagoamme.

2. Pysähtyminen: Emme ruoski itseämme pelosta, vaan katsomme sitä myötätunnolla. Kysymme: Mitä minä juuri nyt pelkään menettäväni? Onko tämä todellinen uhka rakkaudelle vai uhka sille minäkuvalle, jonka olen rakentanut?

3. Valinta: Uskallamme valita toiminnan luottamuksesta, vastuusta ja rakkaudesta käsin.

Lopulta ihmisen suurin ja nopein tie kestävään onnellisuuteen on yksinkertainen: tehdä toinen ihminen onnelliseksi. Kun oma elämä ei kulu enää oman hauraan olemassaolon puolustamiseen, meillä on tilaa nähdä toisen ihmisen tarve. Lähimmäisenrakkaus muuttuu sanahelinästä lihaksi ja vereksi.

Viisas ihminen elää jalat tukevasti maassa ja pää auki taivaaseen. Hän huolehtii kehostaan, ravinnostaan, unestaan ja arjestaan tietäen, että keho on sielun temppeli ja hermoston rauha luo pohjan henkiselle vapaudelle. Hän kohtaa toiset ihmiset tasavertaisina matkakumppaneina.

Viisaus on sitä, että uskaltaa riisua haarniskansa, katsoa maailmaa avoimin silmin ja muistaa joka ikinen päivä uudelleen: meidät on luotu rakkaudesta, rakkauteen ja toinen toisiamme varten.

Yllä oleva on poimittu Jussi Rekilän tulevasta "kuka sinä olet" kirjan muistiinpanomassasta!

Kuulet ajatuksistani lisää Havupirtin ja HavuHealingin tapahtumissa ja luennoilla!

-Jussi Rekilä