Psilosybiinistä apu pakko-oireisiin? (OCD)

Voisiko psilosybiini katkaista pakko-oireiden kehän?
Itselläni on aikoinaan diagnosoitu pakko-oireinen häiriö (OCD). Tiedän siis omasta kokemuksesta, miltä tuntuu, kun mieli jää kiertämään samaa kehää, eikä jätä rauhaan. Ajatus synnyttää epävarmuuden, epävarmuus pakottaa tekemään jotain, ja tekeminen tuo hetkellisen helpotuksen – kunnes kaikki alkaa taas alusta. Kaikkein turhauttavinta on se, että ihminen voi ymmärtää täysin järjellä touhun järjettömyyden, mutta silti tuntuu, ettei asialle voi mitään.
OCD ei ole vain sitä, että päässä risteilee paljon ajatuksia. Meillä kaikilla on välillä outoja, epämiellyttäviä tai täysin absurdeja keloja. Olennaista on se, mitä niiden jälkeen tapahtuu.
Ajatus tulee ja herättää tunteen. Tunne tulkitaan elintärkeäksi, mikä synnyttää tarpeen tarkistaa, kontrolloida, välttää tai suorittaa jokin rituaali. Kun sen tekee, olo helpottuu hetkeksi. Juuri tuo lyhyt helpotus opettaa aivoille ja hermostolle, että näin pitikin toimia. Syntyy itseään ruokkiva kehä.
Olen jo pitkään seurannut kiinnostuneena tutkimusta psilosybiinistä ja sen vaikutuksista pakko-oireisiin. Nyt aiheesta on alkanut tulla dataa, joka on saanut minut pysähtymään. Tiede alkaa vihdoin vahvistaa sen, minkä olen omakohtaisesti kokenut ja minkä avulla omat pakko-oireeni lopulta hävisivät kokonaan.
Tänä vuonna (2026) julkaistiin pieni, satunnaistettu kliininen tutkimus, jossa tarkasteltiin toistuvien psilosybiiniannosten vaikutusta OCD-oireisiin 15 osallistujalla. Ensimmäisessä vaiheessa saatiin joko psilosybiiniä tai aktiivista lumeainetta, ja toisessa vaiheessa psilosybiiniä annettiin useampia kertoja. Kahdeksan viikon kohdalla 73,3 prosenttia osallistujista saavutti merkittävän hoitovasteen, ja 40 prosenttia oli täydellisessä remissiossa. Vaikutus näytti myös säilyvän ainakin osittain kuuden kuukauden seurannassa.
On toki syytä olla tarkkana. Viisitoista ihmistä on todella pieni otos, tutkimuksen loppuvaihe ei ollut täysin kaksoissokkoutettu, ja tarvitsemme isompia tutkimuksia ennen kuin voimme sanoa varmaksi, miten tulokset toistuvat laajemmin. Silti tässä on jotain todella merkittävää.
Ehkä vielä oireiden vähenemistäkin kiinnostavampaa on se, mitä aivoissa tapahtuu.
OCD:tä tutkittaessa on pitkään yritetty ymmärtää, miksi tietyt ajatukset ja toimintamallit jäävät niin vahvasti päälle. Erot näyttävät löytyvän aivojen verkostoista, jotka käsittelevät ajatusten merkitystä, toiminnan kontrollia, tapojen muodostumista ja sitä ahdistavaa tunnetta, että jokin on "ratkaisematta". Kaksi keskeistä aluetta ovat kortiko-striataali-talamo-kortikaalinen (CSTC) verkosto sekä aivojen oletustilaverkosto (DMN).
Psilosybiinin kohdalla on huomattu, että se tuntuu muuttavan näiden verkostojen jäykkää toimintaa ja luovan uusia yhteyksiä sellaisten osien välille, jotka tavallisesti toimivat erillään. Tutkijoiden hypoteesi on, että tällainen hetkellinen aivojen joustavuuden lisääntyminen katkaisee jatkuvan märehtimisen ja itseään toistavat ajatuskehät.
Tässä kohtaa oma kokemukseni nousee väistämättä mieleen. Jos olet elänyt pakko-oireiden kanssa, tiedät, ettei suurin ongelma ole itse ajatus, vaan se, että ajatuksesta tulee liian "tärkeä". Sitä on miltei mahdotonta katkaista.
Oma pakko-oireiluni näkyi esimerkiksi kodin tavaroiden pakonomaisena asetteluna. Saatoin siirrellä esineitä muutaman sentin sinne tänne ja uppoutua siihen tuntikausiksi. Joskus tuin huonekasvien lehtiä rautalangalla "vähiten häiritsevään" asentoon, ja pystyin olemaan lopputulokseen tyytyväinen vasta puuhasteltuani sen parissa koko illan.
Kun lähdin kokeilemaan uudenlaista lähestymistä hoitoon, oireilu alkoi muuttua ja meni lopulta remissioon, jossa se on pysynyt jo vuosia. Pakkoajatukset alkoivat pikkuhiljaa menettää ehdottomuuttaan. Yhtäkkiä hallitsevaksi kasvanut ajatus olikin vain ajatus, johon ei enää liittynyt samanlaista pakonomaista reaktiota. Jossain vaiheessa vain havahduin siihen, että oireet olivat olleet poissa jo pitkään.
Vuonna 2026 julkaistussa aivokuvantamistutkimuksessa seurattiin psilosybiinin pitkäkestoisia vaikutuksia aivojen FST-piireihin (fronto-striataali-talamo-kortikaaliset piirit) terveillä ihmisillä, joilla ei ollut aiempaa psykedeelikokemusta. Vielä neljä viikkoa annoksen jälkeen näiden piirien dynaaminen toiminta oli muuttunut: alhaalta ylöspäin suuntautuva informaatiovirta oli lisääntynyt, ja ylhäältä alaspäin suuntautuva kontrolli vähentynyt. Tämä viittaa suoraan aivojen lisääntyneeseen joustavuuteen.
Tämä haastaa yhden yleisimmistä harhakäsityksistämme muutoksesta. Ajattelemme usein, että jos aivot ovat oppineet tehokkaan toimintamallin, muutos syntyy vain päättämällä "ajatella järkevämmin".
Mutta ihminen voi tietää, että hänen pelkonsa on irrationaalinen. Hän voi tietää, ettei ovea tarvitse tarkistaa viittä kertaa. Ja silti keho toimii toisin.
Me emme ole vain järkeileviä koneita, vaan tuntevia, kehollisia olentoja. Hermosto, tunteet, muistot ja opitut kokemukset ohjaavat sitä, miten koemme todellisuutta. Siksi ajatus aivojen joustavuuden lisäämisestä on niin mullistava. Joskus ihminen tietää jo aivan hyvin, miten pitäisi toimia, mutta hänen hermostonsa ja järjestelmänsä eivät vain vielä pysty siihen.
Psilosybiinitutkimuksen avoimuus on innostavaa, sillä stigma ja väärät mielikuvat ovat evänneet avun monilta. Minunkin oireitani alettiin aluksi hoitaa SSRI-lääkkeillä täysin käypähoitosuositusten mukaisesti. Lääkkeen sivuvaikutukset alkoivat kuitenkin laskea elämänlaatuani nopeammin kuin ne auttoivat itse oireisiin – tämä on toki kokonaan oman kirjoituksensa aihe.
Olen huomannut, että luonto tarjoaa usein vastauksia silloin, kun perinteinen terveydenhuolto nostaa kätensä pystyyn. Henkilökohtaisesti vakavin esimerkki tästä on vuonna 2018 diagnosoitu Hortonin neuralgia (sarjoittainen päänsärky), johon löysin onneksi parantavan avun nimenomaan luonnosta.
Esimerkiksi Yalessa tutkitaan parhaillaan psilosybiinin vaikutuksia oireita provosoivissa tilanteissa ja seurataan potilaita aina kolmeen kuukauteen asti. Minulle tässä kaikessa kiinnostavinta ei kuitenkaan lopulta ole itse substanssi, vaan ihminen.
Se, miten uskomattoman sitkeitä opitut toimintamallimme voivat olla. Ja samalla se, miten suuri muutos voi lähteä liikkeelle yhdestä merkittävästä oivalluksesta: siitä kehollista kokemuksesta, ettei minun tarvitsekaan enää reagoida samalla tavalla.
En kirjoita tätä siksi, että pitäisin psilosybiiniä taikaiskuna kaikkeen, enkä suosittele ketään käyttämään sitä omin päin. Haluan vain tuoda esiin sen, mitä olen itse todistanut: joskus kaikkein merkittävin muutos ei tapahdu siinä, mitä ajattelemme. Se tapahtuu siinä, miten suhtaudumme siihen, mitä ajattelemme.
Tutkimus on vasta alussa, mutta aion seurata tarkasti, milloin tiede virallisesti tunnustaa sen potentiaalin, joka on jo olemassa ja joka auttoi minua. Ihan jo siitäkin syystä, että tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu elää sen ongelman sisällä, jota tutkijat nyt yrittävät ymmärtää.
-Jussi
Lähteet
- Moreno FA ym. (2026). A randomized clinical trial of repeated doses of psilocybin for the treatment of obsessive-compulsive disorder. Journal of Psychopharmacology. PubMed Central (PMC)
- Classic psychedelics in obsessive–compulsive disorder: a circuit-based framework (2026). Nature Mental Health. Nature
- Modeled Long-Term Effects of Psilocybin on Dynamic Activity and Effective Connectivity of Fronto-Striatal-Thalamic Circuits (2026). Human Brain Mapping. PubMed Central (PMC)
- Yale Medicine. Efficacy of Psilocybin in OCD: a Double-Blind, Placebo-Controlled Study.

